torstai, 9. helmikuu 2012

Rookie

En niin osaa tätä sinkkuilua. Eilen naurettiin ystäväni kanssa puhelimessa, että tää on kuin huonosta sex and the city -jaksosta, jossa hän miettii että pitäisikö sheivata vai ei ja mä juon yksin kotona viiniä aamutakissa ja mietin haluaako mies nähdä vai ei. Eilen olin aloitteellinen ja laitoin viime viikonlopun seuralleni viestin. Sain ihan mukavan viestin takaisin. Tai no flirttailevan, mut en sitä itse tajunnu töiden keskellä. Vastasin siis mukavasti takaisin, koska luonnollisesti ajattelin, että hän vastasi vain tuttavallisuuttaan. Ja sitten sain vain mukavan viestin, joka osasi vinkata, että tekstailu loppuu nyt. Joten laitoin mukavan tilanteen sulkevan viestin. Totally screwed it. Joten ylianalysointini lopuksi, en tiennyt oliko hänen käytöksensä peili mun käytöksestä vai oliko vinkki, että nainen, meillä oli kivaa and thats it.

Tällä hetkellä tää asia vaivaa mua huomattavasti. Enkä tykkää tälläsestä jännityksestä, haluaisin tietää, että unohdanko nyt autuaasti vai laittaisinko huomenna viestiä, jos vaikka kävis yksillä. Toisaalta olin kyl ihan mulkku viikonloppuna, mut se johtui mun puollustuksekseni vain  siitä et hieman hermoilin, en niin osaa tätä sinkkuilua.

tiistai, 7. helmikuu 2012

Vkl

Viimeisin päivitykseni oli tehty romahduksen jälkeisenä päivänä. Viikko jatkui suhteellisen hyvin - kai se kipu oli vain kohdattava. Sen jälkeen kaikki on näyttänyt todella kirkkaalta, vaikkakin ehkä jopa liian kovaa ja korkeelta tässä tällä hetkellä väännetään. Koen tuntevani itseni ja olevani vahva, mielestäni pystyn tekemään järkeviä ratkaisuja vaikeissakin paikoissa.

Jotenkin silti nyt on hieman hutera tunne, ehkä voidaan puhua jopa morkkiksesta. Tai ei varmaankaan. Ehkä minimorkkiksesta, epämiellyttävästä tunteesta. Tämä johtuen siitä, miten olen käyttäytynyt toisen ihmisen edessä, ei niinkään siitä mitä on tullut tehtyä. On ollu ilo huomata, että markkina-arvo on edelleen kohillaan ja olen täysin heittäytynyt niihin tunteisiin. En uskonut, että näin pian eron jälkeen olen toisen kanssa. Ensimmäinen asia johtaa toiseen ja se tuntuu hyvältä - flirtiksi tunnustaudun. En vain muistanut, miten epävarmaksi kuitenkin tunnen itseni tuttavuuksien kanssa, mitä sanon, miten olen. Olen tottakai tottunut tiettyihin rutiineihin ja tapoihin, asenteisiin ja otteisiin kun olen ollut saman ihmisen kanssa niin pitkään. Liiankin. Mutta tämä oli ihana, valovoimainen ja ihana. Olin vaan hieman liian icequeen, ehkä sitä pelkää menettävänsä kuorensa. Ja miksi siellä kuoressa ylipäänsä täytyy olla? Ja toisaalta puhuin itselleni tärkeistä ja herkistä asioista ehkä liiankin paljon, jälkeenpäin mietin vain, että miksi. Hirveä ristiriita. Ja epävarmuus oliko tämä viikonlopun viehätys vai todellinen deitti. Tahtoisin viestin.

Olen myös miettinyt sitä, että kun koen itseni vahvaksi, etten ole kovettumassa tunne-elämäni puolelta? Eihän vahva ole sama kuin kova? Sen verran on tullut nähtyä elämän epäreiluutta ja on pitänyt hyväksyä, ettei jokaista ihmistä pysty pelastamaan tai edes auttamaan, menettääkö kykynsä uskoa hyvään? Katoaako tietty sensitiivisyys? Tätä pohdin ajellessani työmatkalla kotiin. On edessä siis pieni itsetutkiskelun paikka.

tiistai, 31. tammikuu 2012

Sydämen paikkausta

Yö meni huonosti, mutta heti töihin päästyäni olo parani - huomattavasti. En tiedä johtuiko se siitä, että itkut sain itkettyä eilen illalla vai että mulle tuli aivan valloittava asiakas heti aamusta - mutta ihan se ja sama, olo parani. Päivällä oli ihanaa jutella kollegan kanssa ja purkaa tuntoja, sanoa asioita ääneen ja hyväksyä ne. Huomata, että muillakin ihmisillä on kriisejä elämissään. Erityisen ihanaa oli kuulla, että olen vahva, vaikka ei siltä aina tunnu. Ja nauraa. Se on jotenkin nyt todella suuressa osassa tätä paranemisprojektia.  Aina välillä se paha olo yrittää hiipiä taas luo. Aina kun miestä ajattelen, iskee kipu, joka ei hetkeen päästä pois.

Töiden jälkeen laitoin talouden kuntoon, tein erittäin hyvää makaronilaatikkoa (tai lähinnä siitä tuli iso lihauunimunakas, mutta onpahan protskua eikä niin paljoa hiilaria) ja sain itseni onneksi vielä kasin aikaan salille. Fiilis saunan jälkeen oli erittäin ihana ja ulkona pakkasilman vetäminen keuhkoon tuntui euforiselta.

Huomenna on fysioterapia. Pitkän automatkan ajaminen ei tunnu yhtään niin pahalta kun tietää kenet tapaa. Vaikkakin ihan ammatillisesti. Illalla voi sitten taas fiilistellä.

 

Ps. Kun ajan töistä kotiin, voisin väittää, että maisema joka avautuu, on yksi elämäni kauneimmista.

maanantai, 30. tammikuu 2012

Operaatio ero

Olen aloittanut tämän tekstin jo kolme kertaa. Kerran jopa tallentanut, mutta en halunnut enää lukea tekstiä toiste. Polvikriisistä päästiin yli, kasvaimet oli ja meni, jotenkin en kokenut tarvetta kirjoittaa niistä enää. Pääsin sinuiksi asian kanssa. Nyt elämääni kohtaa uusi kriisi. Saattohoito on aloitettu jo kuukausia sitten, eilen tajusin, että on aika päästää irti. Riuhdoin ja riuhdoin ja romahdin. Nyt ei ole enää me vain sinä ja minä. Ja kuinka raadolliselta se tuntuukaan neljän vuoden jälkeen. Miten ihmiset, jotka ovat kymmeniä vuosia olleet yhdessä, pystyvät sanomaan toisilleen hyvästit, kun minä, vain neljän vuoden jälkeen, meinaan oksentaa joka kerta kun asiaa ajattelen.

Vielä viime yönä hukutin kipuni siihen samaan syliin ja tiedostin jatkuvasti, että ne ovat viimeiset hetket. Töistä ei meinannut tulla mitään. Tulin kotiin ja olo oli ihan ok. Nyt kun ilta saapuu ja olisi aika mennä nukkumaan, rintaa pistää ja ahdistaa - uskon täysin, että aivoissa kivun ja rakkauden kokemisen pisteet ovat ihan vierekkäin.

Mulla on tajuton ikävä.

perjantai, 19. elokuu 2011

Hui hai, mikä E!

Olen viimeisen vuoden aikana pienin askelin tiedostanut, että ruoka jota suuhuni laitan ei välttämättä ole kaikista parasta. Kuitenkin tapauskovaisena välillä ostan luomua tai käytän kasviksia, mutta pääosa ravinnostani koostuu höpöhöpöstä.

Loukkaannuttuani mielessäni pyöri, miten saan pidettyä kuntoni yllä, koska jalkani kanssa aerobinen pitkäkestoinen urheilu ei tullu kysymykseenkään. Väsyin helposti ja puolen kilometrin kävelymatka oli aluksi mahdoton. Kehittelin itselleni erilaisia kunto-ohjelmia, jotka keskittyvät lähinnä lihaskuntoon ja liikkuvuuteen. Tämä ei kuitenkaan rasvaa polta (muulla tavalla kuin, että lihakset vahvistavat ja lepotilassa polttavat rasvaa) ellen vääntäisi kevyitä liikkeitä toista tuntia ja sitä taas jalkani ei kestä. Olen hiljaa hyväksynyt, että saavuttamani kunto ja lihasten massa tulee tippumaan radikaalisti. Aluksi tämä masensi ja vedin viikon ajan päivittäin hiilariövereitä, koska "eihän millään ole mitään väliä", joten mäkkäri, hese, pizzaravintolat olivat uusin uskontoni. Kuitenkin eron huomasi heti, jäkiteiniakne ilmeistyi poskipäilleni, peppu ja reidet pienenivät ja lötköytyivät (liikuntaa en siis harjoitellut 2,5 vkoon, normaalielämässäni treenaan 5-7 kertaan viikossa), oli väsynyt, vetämätön ja yksi aamu sanoin miehenpuolikkaalle, että jään sänkyyn, eihän mulla oikeastaan ole syytä nousta. Se herätti ja kysyin, että kuka helvetti tämä ihminen on!

Ponkaisin ylös, puin päälle, vedin keppihanskat käteen ja lähdin "sauvakävelylle". Kävin kirjastossa lukemassa hesarit, jotta pääsen maailmanenoon kiinni. Iltapäivällä näin ystävääni ihanien kakkuherkkujen ja teen merkeissä. Oli pyytänyt häneltä aikaisemmin, voisinko saada lainaan Noora Shinglerin Marjoja ja maskaraa - kuinka hylkäsin turhat ruoka- ja kosmetiikkakemikaalit.

Hotkin kirjan seuraavien päivien aikana ja tämä oli se herätys, jota kaipasin. Nyt hooceeveget&hipit nillittää, että eihän kirja koske kuin Nooran itsensä matkaa kohti terveellisempää ruokaa, mutta tapauskovaisten täytyy saada konknreettisia esimerkkejä ja uusi jumala johon uskoa. Sen jälkeen oloni on ollut ihana, nousen aamulla uudella energialla, teen lihaskuntotreenit, mietin uutta elämäntapaani ja ruokavaliotani ja kuinka en todellakaan tule lihomaan uuden, väliaikaisen elämäni aikana. Vartaloni tulee muuttumaan, mutta se on lähinnä mielenkiintoista. Voin suorittaa empiirisen kokeen, miten vammautuminen vaikuttaa juuri minun kehossani ja kuinka ruoka-aineilla pystyn vaikuttamaan siihen. Innolla odotan sitä kun voin hypätä kuntopyörän selkään tai jopa juosta (!) ja vartaloni tulee jälleen muuttumaan. Ihanaa!

 

Ps. Soitin sairaalalle, yhtä tyhjän kanssa, odottelu jatkuu.