Tänään sen päätin, luon itselleni blogin, jossa voin käsitellä omia ajatuksiani - sama egoistinen ajatus, joka varasti meillä kaikilla bloggaajilla on alunperin ollut tarkoituksena. Sairaslomalla olen tähän mennessä ollut 29 päivää. Se ei monelle pitkäaikassairaalle ole kummoinenkaan aika, mutta omassa elämässäni se tuntuu ikuisuudelta. Parin viikon jälkeen totesin, että ei tästä hetkeen liikuta ja ajatukset pyörivät valtoimenaan päässä. Nyt hetken hauduteltuani, tässä sitä ollaan, aikuiselämäni ensimmäinen blogi sitten nuoruusangstivuodatusten jälkeen. 

Luonteeltani olen kaikista vähiten kotisohva -tyyppiä. Tähänastisen elämäni olen viilettänyt ulkoilmassa ja öisin palannut kotiin nukkumaan - jos silloinkaan. Rakastan kotia - tällä hetkellä minulla on niitä jopa kaksi - ja kumpikin on omalla tavallaan korvaamaton ja rakas. Kuitenkin uudenlaiseen, hitaaseen ja rauhalliseen elämäntyyliin on vaikea sopeutua. Adaptoituminen on kovaa vauhtia käynnissä, mutta ai että se ottaa koville.

Tällä hetkellä syyni sairauslomaan on pelkkä polven vamma (treenipelissä ensimmäisen spurtin jälkeen polvi vääntyi väärään suuntaan, jota seurasi kaksi kovaa rusahdusta ja ambulanssikyyti sairaalaan). Lääkärit passittivat keppien kanssa kotiin, tunkivat huuleen buranaa ja kehottivat tulemaan viikon päästä uudelleen. Seuraavana päivänä kipu oli sietämätön ja päätin, että en hevillä luovuta tätä taistelua kunnallista terveydenhuoltoa vastaan.Olin varman, että polvi ei ole vain naksahtanu, nyt on kyse jostain suuremmasta. Kaksi kertaa kävin päivystyksessä kättelemässä kylmää kättä, joka lähetti minut kotiin samaa reittiä kuin olin tullutkin. Kolme päivää vamman jälkeen sain tarpeekseni ja soitin yksityiselle, johon pääsin kuusi päivää trauman jälkeen. Siellä ortopedi vilkaisi polvea ja sanoin, että kaikki ei todellakaan ole kunnossa. Yhdeksän päivää turman jälkeen olin magneettikuvissa, joissa selvisi, että polvi on tuhannen päreinä ja sivulöytöjäkin radiologit havaitsivat. Lääkärin kehoitus oli yksikertianen. Jos kyse olisi hänen polvestaan, hän ei odottelisi vaan soittaisi sairaalaan ja vaatisi hoitoa heti. Vapisevin askelin kävelin autoon ja soitin sairaalalle, josta mukava sihteeri vastasi. Kerkesin mainitsemaan vain katkenneesta eturistisiteestä (mainitsematta jäivät revennyt takaristiside, kaksi traumaa kierukassa,reisiluun turvotus sekä sivulöytö) ja aika löytyi hetisamalle päivälle. Jääräpäisyys palkitaan. Ortopedi selitti rauhallisesti, että polvi korjataan kun sivulöydön laatu on saatu selivitettyä ja jaksoi korostaa, että normaalisti poikenneet polven siteet korjataan kaksi viikkoa trauman jälkeen, mutta minun kohdallani on erityisen hyvä, että kerkeän treenaamaan lihakset hyvää kuntoon ennen leikkausta. Ja omalla tasollani uskonkin noihin sanoihin tai ainakin niiden voimaan kuntoutusta tehdessäni päivittäin.

Olen huokaisuut moneen kertaan näiden viikkojen aikana, että thankgod!!, elän parisuhteessa, minulla on mielettömän ihania ystäviä, olen kouluttautunut kuntoutuksen ammattilaiseksi ja minulla on vahva kilpaurheilu ja -valmennustausta. Ilman omaa osaamistani tuskin pystyisin treenamaan keppien ja saranaortoosin kanssa yhtä tehokkaasti. Ja tulosta on tullut! Mieletöntä huomata kuinka pystyn jo kävelemään ilman keppejä pyykkitupaan ja takaisin pelkän saranaortoosin kanssa tai ilman ortoosia puolivaraukseen keppien kanssa. Pieniä asioista normaalisti liikkuvalle,mutta äärettömän isoja askelia minulle, vaikken ikinä kilpaurheilu-urani aikana olisi uskonut pystyväni tälläisesta iloitsemaan.

Nyt odotan ja odotan kun spesialisitit hakkaavat viisaita päitään yhteen. Voi olla - ja todella toivon tätä vaihtoehtoa - että kaikki on kunnossa ja muutaman kuukauden päästä - kuten yksi pelaajista sanoi - olen up&run. Mutten uskalla ajatella tätä, enkä toisaalta sitä toistakaan vaihtoehtoa, joka musertaa nuoren naisen elämän hetkellisesti täysin.

Olen kolme viikkoa odottanut lääkäreiden yhteydenottoja, en koskaan ymmärtänyt, että avun saaminen nuoren työikäisen elämässä voi olla näin hankalaa. Ymmärrän, että jonossa edeltäni kiilaavat hengenvaarassa, välittömässä leikkaus- ja hoitotarpeessa olevat nuoret ja vanhat, mutta jatkuvasta jankkaamisesta itselleni (siellä on enemmän apua tarvitsevia) olen tullut siihen tulokseen, että kärsivällisyyteni on kohta loppumassa. Eikä vain itseni takia, vaan myös esimieheni ja asiakkaiden. En pysty olemaan ajattelemaat työasioita, kun työpaikalla on jonossa apua tarvitsevia ja sijaista tällä alalla on vaikeaa saada. Tahdon saada tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Olen konsultoinut useaan kertaa Tohtori Internettiä (mikä on sinällään jo tuhoontuomittua), mutta olen saanut sieltäenemmän tietoa kuin yhdeltäkään lääkäriltä tähän menossa. Huomenna soitan sairaalaan jälleen ja kysyn,josko voisin saada joitakin tiedonmurusia, jotta voin alkaa valmistautua tulevaan.

Päivä magneetitulosten jälkeen istuin yksin sohvalla yöntunneilla ja kanavasurffailin. Surffailu pysähtyi musakanavalle, jossa soi Kanye Westin Stronger. Silloin päätin, että kun blogini perustan, nimeän sen tämän mukaan, koska

"Now that don't kill me
Can only make me stronger"