Viimeisin päivitykseni oli tehty romahduksen jälkeisenä päivänä. Viikko jatkui suhteellisen hyvin - kai se kipu oli vain kohdattava. Sen jälkeen kaikki on näyttänyt todella kirkkaalta, vaikkakin ehkä jopa liian kovaa ja korkeelta tässä tällä hetkellä väännetään. Koen tuntevani itseni ja olevani vahva, mielestäni pystyn tekemään järkeviä ratkaisuja vaikeissakin paikoissa.

Jotenkin silti nyt on hieman hutera tunne, ehkä voidaan puhua jopa morkkiksesta. Tai ei varmaankaan. Ehkä minimorkkiksesta, epämiellyttävästä tunteesta. Tämä johtuen siitä, miten olen käyttäytynyt toisen ihmisen edessä, ei niinkään siitä mitä on tullut tehtyä. On ollu ilo huomata, että markkina-arvo on edelleen kohillaan ja olen täysin heittäytynyt niihin tunteisiin. En uskonut, että näin pian eron jälkeen olen toisen kanssa. Ensimmäinen asia johtaa toiseen ja se tuntuu hyvältä - flirtiksi tunnustaudun. En vain muistanut, miten epävarmaksi kuitenkin tunnen itseni tuttavuuksien kanssa, mitä sanon, miten olen. Olen tottakai tottunut tiettyihin rutiineihin ja tapoihin, asenteisiin ja otteisiin kun olen ollut saman ihmisen kanssa niin pitkään. Liiankin. Mutta tämä oli ihana, valovoimainen ja ihana. Olin vaan hieman liian icequeen, ehkä sitä pelkää menettävänsä kuorensa. Ja miksi siellä kuoressa ylipäänsä täytyy olla? Ja toisaalta puhuin itselleni tärkeistä ja herkistä asioista ehkä liiankin paljon, jälkeenpäin mietin vain, että miksi. Hirveä ristiriita. Ja epävarmuus oliko tämä viikonlopun viehätys vai todellinen deitti. Tahtoisin viestin.

Olen myös miettinyt sitä, että kun koen itseni vahvaksi, etten ole kovettumassa tunne-elämäni puolelta? Eihän vahva ole sama kuin kova? Sen verran on tullut nähtyä elämän epäreiluutta ja on pitänyt hyväksyä, ettei jokaista ihmistä pysty pelastamaan tai edes auttamaan, menettääkö kykynsä uskoa hyvään? Katoaako tietty sensitiivisyys? Tätä pohdin ajellessani työmatkalla kotiin. On edessä siis pieni itsetutkiskelun paikka.