Olen aloittanut tämän tekstin jo kolme kertaa. Kerran jopa tallentanut, mutta en halunnut enää lukea tekstiä toiste. Polvikriisistä päästiin yli, kasvaimet oli ja meni, jotenkin en kokenut tarvetta kirjoittaa niistä enää. Pääsin sinuiksi asian kanssa. Nyt elämääni kohtaa uusi kriisi. Saattohoito on aloitettu jo kuukausia sitten, eilen tajusin, että on aika päästää irti. Riuhdoin ja riuhdoin ja romahdin. Nyt ei ole enää me vain sinä ja minä. Ja kuinka raadolliselta se tuntuukaan neljän vuoden jälkeen. Miten ihmiset, jotka ovat kymmeniä vuosia olleet yhdessä, pystyvät sanomaan toisilleen hyvästit, kun minä, vain neljän vuoden jälkeen, meinaan oksentaa joka kerta kun asiaa ajattelen.

Vielä viime yönä hukutin kipuni siihen samaan syliin ja tiedostin jatkuvasti, että ne ovat viimeiset hetket. Töistä ei meinannut tulla mitään. Tulin kotiin ja olo oli ihan ok. Nyt kun ilta saapuu ja olisi aika mennä nukkumaan, rintaa pistää ja ahdistaa - uskon täysin, että aivoissa kivun ja rakkauden kokemisen pisteet ovat ihan vierekkäin.

Mulla on tajuton ikävä.